Eddy taitaa tietää etten tänä iltana lähdekään. Se on levollisena pikku rullana tässä tuolin vieressä. Jep, tänään tosiaan tulin kotiin. Vettä tulee jo ja isäntä pitäisi olla kotona ihan kolmen tunnin kuluttua (suunnilleen). Aika ihanaa, nyt mä vasta taidan tajuta että kai se kaikki on ollut vaan kovaa ikävää. Viikon pakoilu yksinäisyyttä ohi, en olisi oikein jaksanut enää. Mutta viikossa mä unohdan monta asiaa. Sen, että miltä tuntuu nukkua jonkun vieressä. Kuulostaa julmalta, mutta unohdan jopa sen ihmisen. Sellasella oudolla tavalla... En niin että heilastelen muiden kanssa tai unohdan sen olemassa olon vaan sillatavalla oudosti ja tavalla jota en osaa selittää. Ihan kun kaikki yhteinen elämä oliskin ollut vaan unta. Että oikeasti olenkin asunut metsässä ihan yksin, niinkuin asuin ekassa omassa kodissani. Yksin, kaukana kaikista muista. Sellanen olo, unohdan että mä en ole täällä yksin vaan mun elämään kuuluu toinenkin. Mutta niinkuin mä olen monen asian kohdalla joutunut itseni kanssa toteamaan: poissa silmistä, poissa mielestä. Sen takia mä unohdan tehdä asioita kun ei ole mitään mikä muistuttaa niistä... Tosi noloa. mutta sellasta se vaan on.

No niin, jos sitä nyt menisi nukkumaan. Petyn NIIIN suuresti, jossei se tulekaan suoraan kotiin. Mä niin kaipaan jo halausta. Ja heti kun näin ajattelin, Eddy hyppäsi syliin :)