Enpä olisi uskonut että tulee tällainen päivä. Toivoo yli kaiken ettei ystävä kuole ja silti se tuntuu oudon luonnolliselta. Kun mä olen niiden lähellä mua ei pelota, musta tuntuu levolliselta olla. Jutella niitä näitä tai olla hiljaa. Mutta kun mä lähden mulle tulee sekava olo. Sekavia ajatuksia joita en osaa eritellä, pelkoa, ahdistusta, jotain niiden tapaisia. Itkemään en pysty vaikka tiedän että tarvisin sitä jotta vois taas nähdä selkeämmin ja tuntisi surun. Kuitenkin mä olen liian rauhallinen.

En oo nukkunut vapailla. Osa syy voi olla takana olevat yövuorot, mutta mulla on liian terävä olo nytkin, en välttämättä nukahda. Ja huomenna aamuun... viime yönä ahdistus purkautu sitten sillä muotoon, että pomppasin sängystä ylös ja piirsin. Piirsin mulle sen tatuoinnin. Vaikka se piti olla jo valmiiksi tehty, pientä muuttelua vaille valmis, tein kokonaan uuden- ja aivan itse. Mulla on yli huomenna aika joten huomenna täytyy varmaan soittaa ja varoittaa että suunnitelmiin tuli muutos. Olen hämilläni tapahtuneesta, koska tää on eka kerta ikinä kkun saan paperille sen mitä todella pään sisällä nään. Loppu yön nukuin sikeästi ja nukahdin heti kun kömmin takaisin sänkyyn.

Ahdistus oli paras muusani jo teininä. Harmi, että taiteellisuus hävisi ahdistuksen mentyä.

Alunperin toivoin että ystävä olisi tullut meidän osastolle. Nyt kun hän on yläkerrassa ollut eilisestä lähtien, olen miettinyt että ehkä näin on parempi. Pystyn keskittymään työhöni, mutta silti tiedän että he ovat ihan lähellä. Tänäänkin olin pari tuntia ennen iltavuoroa siellä. Ja kävin toivottamassa hyvät yöt vuoron jälkeen.

Kuolema on jossain täällä odottamassa. Toivon, että kun se tulee, se tulisi rauhallisesti.