Mun ei ehkä tarvikaan enää miettiä ihmissuhteita. Mä enää pidä ihmisistä sitä vähääkään mitä olen joskus pitänyt. Haluaisin tietää siihen syyn. Että olenko nyt jossain masennuksessa kuitenkin ja velloutumassa syrjään syrjäytymättä? Vai olenko vain huomannut ihmisissä jotain mikä itsessäni suoraan sanottuna vituttaa niin paljon ettei kestä olla muiden kanssa? No, sehän on selvää että mä sanon kaiken väärin ja teen kaiken väärin. Tämä on nyt inhottavasti sanottu, mutta myös totta: mua ei edes kiinnosta olla ystävien tai sukulaisten kanssa tekemisissä. Mä ajattelen niitä paljon ja suunnittelen koska voisin nähdä, mutta kun se pitäis muuttua konkreettiseksi, en siihen pystykään. Alkaa jo valmiiksi ärsyttämään ajatus siitä että nähdään kaveri porukalla. En mä sinne kuulu. Niin kun en mihinkään muualle. Toki mä kuulun kotiini, mutten kotiympäristööni. Olen täysin ulkopuolinen tässä "kyläyhteisössä" koska en juo ja mua vituttaa ne samat jutut mitä ihmisillä on kun ne kännissä. Vaihtaisivat levyä edes kerran.

Inohttaa myös kaksinaamaisuus. Jos on tehny itse mokan niin mitä se haittaa, mutta pitääkö siitä alkaa muita syyttämään. Esim. sunnuntaina naapurit kävivät tyttärensä muutin kanssa meidän pihassa. Tiesin että ne on vetänyt pulkkaa joten kysyin haluaako ne kokeilla ahkiota että mitä se siitä sanoo. Se oli niille ok ja halusivat kokeilla. Ei mennyt hyvin mutta mitä sitten. No sitä sitten että mä sain kamalat syytökset facebookista muutin omistajalta että olin sitten päättänyt vedättää ahkiota. Ihan tosta noin vaan kuule nappasin koiran kysymättä keneltäkään. Kiitti vaan. Ja olin kuulema hyökkäävä ja agressiivinen sitä koiraa kohtaan ja sen takia se murisi mulle. Mä istun kyykyssä sen vieressä kun se murisi. Vaikka yritin antaa namia se murisi. Mun mielestä se koira on epävarma ja pelokas, en oo ikinä nähnyt koiralla sellaista ilmettä (josta sain seuraavan syytöksen että mulla on todella jyrkkä mielipide). Ja ei ollut ensimmäinen kerta kun se mulle murisee, eka kerta oli naapurissa kun istuin pöydän ääressä ja käskin sitä lopettamaan mun hinkkaamisen (se oli nylkyttänyt mua jo kun tultiin sisään eikä kukaan edes kieltänyt). Mutta niin, muuttitytön äidin sanojen mukaan olin siis syyllinen, vaikkei mitään syyllistä edes ole! Yhteisymmärryksessä kokeiltiin ja ei mennyt nappiin, ei sille voi mitään.

No joo, jos ihmisillä on ongelmia koiriensa kanssa muttei halua sitä myöntää, niin osuuhan se kipeästi jos joku siitä sanoo. Etenkin tämmönen tosi jyrkkä ja agressiivinen ihminen. En tiedä haluanko osallistua meidän talvi olympialaisiin. Ehkä mä mielummin lähden koirien kanssa jonnekkin muualle. Mun kavereita sinne ei kuitenkaan tuu ja saan olla yksin kun en kuulu siihen seuraan. Ja ukkoni ei ymmärrä. Se ei ymmärrä miten ulkopuolinen mä olen.

Se ei myöskään ymmärrä, että se on tällä hetkellä ainut ihminen ketä mä haluan edes yittää sietää ja kenestä mä todella haluan pitää kiinni. Mut kaikki on vaan ollut niin kamalan vaikeaa. En pysty puhumaan sille mistään kun siitä tulee kuitenkin riitaa, mut ei mulla ole ketän muutakaan kelle puhua. Mä olen kai ihan tietoisesti sulkenut sanaisen arkkuni muilta. En jaksa puhua ja selittää. Tämän ihmisen kanssa mä en ehkä koskaan saa sellaista parisihdetta mitä mä mielessäni nään, mut ite oon valinnut. Kun siinä kaikkea muuta hyvää, mikä ehkä on jo ajat sitten mennyt muun edelle. Vaikka ei se sitä vie pois, että mä kaipaisin meille edes jotain yhteistä, ongelmien lisäksi...