Viime yö herätti mut itseni näkemään sen, kuinka paljon mä pelkään. Ja myös sen, että työpaikka on oikeastaan ainut turvallinen paikka mulle tällä hetkellä. Siellä kuka tahansa ymmärtää kun sanon miten muhun sattuu ja miten mua pelottaa. Pelästyin niin paljon että olin fyysisesti loppu yön ihan finaalissa. Itku joka ei oo tullut vaikka se on ollut hollilla purkautu kovana.

Tuntu silti hyvältä saada kiitosta työkaverilta siitä miten hyvin jaksoin kaikesta huolimatta. Meille tuli vainaja ja soitin ensimmäisen kerran omaisille. Sain kiitosta siitä miten hyvin jaksoin.

Musta voi olla ylpeä kun jaksan. Mut silti mulla on oikeus itkeä.
Ne kun tässä matkalla muistaisi.

Mä oon ollut liian rauhallinen. Mutta kun se on ollut ainut tapa selvitä kaikesta...

Pelkään tulevaa kuolemaa vaikka sen tiedän sen tulevan. Rakastan sitä pientä kasvavaa ihmettä ystävän mahassa. Rakastan todella paljon, niin paljon että sattuu!