Kumma ettei tämä kannettava tunnista tuota uspipiuhaa että saisin kuvat koneelle.. olisi nimittäin näytettävää kasvihuoneesta! Otin siis sunnuntaina uudet kuvat, viikko istutuksen jälkeen. Ero on huima! Tomaatit vaan vahvistuu ja kasvaa koko ajan, melonit ei ole kuolleet, kurpitsa on niin suuri ja mahtava ja kurkutkin ovat lähteneet paksuuntumaan varrestaan oikein mukavasti. Niin ja pavut on putkahtanut parissa päivässä todella hienoiksi lehdiksi, herneetkin nostaa päätään. Tänään sain soviteltu viimeisillekin tomaateille paikat ja niinpä varmistui, että kasvihuoneeseen mahtuu oikein oivasti 2-3 kirsikka-ananasta.... :)

Jollain lailla koen huonoa omaatuntoa siitä etten kuuntele ja ole olkapäänä tarpeeksi. Mutta minua on alkanut inhottamaan se, että minä kuuntelen ja myötäilen. Kuuntelen, kuuntelen, kuuntelen. Jos yritän sanoa asiaan liittyvää omaa näkökantaa, esim. miten itse näen ongelman, saan vastaan kiristyneen tai vastaan vänkäävän äänen sävyn. Aa, okei sori eiku en mä tarkottanu sitä niin, oon tosi huono selittämään niin tää voi kuulostaa oudolta... paskat, mä tarkotin joka sanaani. Se on MUN näkemys ja ihan oikeasti, niitä on!!! Jos olen jotain oppinut niin sen, että toisten mielipiteet on erilaisia, mä joko hyväksyn ne tai en, mutta mä en ala niistä kiistelemään. Samaa mä toivoisin omia mielipiteitäni ja elämän katsomustani kohtaan. Se saattaa poiketa siitä mitä kaverini ajattelevat, mutta pitääkö minun ajatella ja nähdä elämä samalla lailla kuin he?

Tämäkään kaveri ei ole varmaan omilta huoliltaan huomannut, että mulle on kasvanut toisenlainen elämä. En puhu siitä enkä mainosta sitä, koska itsekin vasta tunnustelen sitä ja annan sen tulla omaa tahtia. Olenhan saattanut jotain vihjeitä yrittää antaa ja ihan muutenkin vain puhua välillä itsestäni ja siitä mitä täällä tapahtuu, mutta se kuitataan "aijaa" toteamuksella.  Mä vaan havahduin pari viikkoa sitten siihen, että siihenhän meidän ystävyys on jo jonkin aikaa perustunut: mä kuuntelen ja myötäilen. Sanoin siitä isännällekin ja se kyllä ymmärsi.

Ystäväni, tai ehkä kaverini, on todella jyrkkä mielipiteissään. Olen todella väsynyt siihen. Jos hän ei jotain hyväksy, niin hän ei voi ymmärtää miksi muut tekevät niin. Esim. miksi joku juo alkoholia tai käyttää huumeita raskauden aikana. En minäkään sitä herran jestas hyväksy, mutta näin se vain on! Ehkä opiskelu lähihoitajaksi on avannut katsettani myös, en voi tuomita ihmisiä heidän tekojensa perusteella. Jos joskus eteeni tulisi huumeäiti, minun tehtäväni olisi tukea häntä raitistumaan ja näkemään elämän toisen puolen. Minä en ole ketään tuomitsemaan. Minä saan kritiikkiä siitä että olen rasisti. Itse en näe asiaa niin, mutta olen kyllä miettinyt miksi en pidä islamin uskosta. Kokemukset muokkaavat mielipiteitä, ja minulla on siitä vain huonoja kokemuksia. Ja huom! Tämä ei liity siihen, etten voisi ihmistä hyväksyä! Minä en torju heti ihmistä henkilökohtaisesti jos hän on muslimi, vaan kritisoin hänen uskoaan. Mutta olen myös avoin sille, että joku tuo minulle sen uskonnon hyvät puolet esiin, niitä kaipaankin enemmän kuin niitä huonoja. Kaikessa on hyvät ja huonot puolet, ja me muokkaamme mielipiteemme sen perusteella, kumman olemme kokeneet.

Mikä saarna! Näitä olen pohtinut jo monta päivää ja sisälläni kiehuu kun ajattelenkin sitä että pidän aina suuni kiinni omista ajatuksista. Mutta kun en viitsi pahoittaa kenenkään mieltä... silti annan pahoittaa oman mieleni.

Mietin usein, minkälaisissa ihmissuhteissa on järkeä. Onko fiksumpaa vain karsia liian läheltä epämiellyttävät pois, vai täytyykö niitä pitää yllä sen takia kun ne on aina ollut? On minutkin karsittu monen elämästä pois ja sen olen joutunut hyväksymään, en ole ollut enää "sopiva". Kuulostaa julmalta, mutten osaa sanoa paremminkaan.

No jos tästä nyt rauhoittuisi... ehkä saan niitä kasvihuone kuvia huomenna! Menen saunan lämpöön rentoutumaan. Adjöö